Pitkän päivän matka iltaan

Eilinen meni taas muuttoa viimeistellessä ja illalla kävimme syömässä pellillisen pitsaa italialaisessa ravintolassa. Olimme ensimmäisen yön uudessa osoitteessa ja hyvin nukutti. Aamulla söimme vielä aamupalan yhdessä ja sitten oli aika heittää hyvästit ja kiittää vierailusta! Yhdentoista maissa lähdimme ajelemaan kohti Losia. Losin läheisyydessä vallitseva ruuhka ja kaikki matkan varrella nähty verotti voimia sen verran, ettei puhtia Los Angelesin nähtävyyksiin oikein enää ollut. Jääköön tämän kaupungin katselu seuraavaan käyntiin. Tyydyimme kuvaamaan Hollywood-kirjaimia vain melko kaukaa.

Auton palauttaminen Dollarsiin sujui vaivattomasti - auto parkkiin, avaimet miehelle ja lentobussilla kentälle. Olimme tehneet lähtöselvityksen tähän koneseen jo eilen netissä, mutta jatkolennolle Pariisista Helsinkiin se ei ollut onnistunut. Eikä onnistunut kentälläkään, ei Air Francen tiskillä eikä muuten Pariisissakaan... Ehdimme vielä ennen lähtöä haukata viimeiset whopperit Burger Kingissä ja sitten matkaan.

Varaamillamme parhailla paikoilla istua törötti jo pariskunta, joka kuitenkin pitkin hampain joutui siirtymään omille paikoilleen. Me söimme lounaan ja sitten nukuimmekin lähes koko matkan Atlantin yli ja heräsimme vasta Englannin yllä aamupalalle. Sujuva matkanteko tyssäsi Pariisiin. Taas juoksimme hehtaarihallia luukulta toiselle neuvottuun suuntaan kunnes meille vihdoin sanotiin portilla, että kone on jo mennyt. Saimme pienen selvittelyn jälkeen liput kolmen tunnin kuluttua lähtevään Finnairin koneeseen ja patonkikupongin käteen.

Kentällä nukutti, Finnairin lennolla nukutti ja saapa nähdä nukuttaako kohta omassa sängyssä. Olimme Helsingissä Amerikan aikaa vuorokautta myöhemmin kuin olimme lähteneet. Pasin laukku oli ainoa, joka on jäänyt jatkamaan Pariisin lomaa... Paljon kiitoksia Sannalle, Mikolle, Akulle ja Eetulle loistavasta lomasta!

Simpukankerääjät

Meillä oli tänään kello herättämässä jo kuudelta, mutta siitä huolimatta emme olleet rannalla ennen aurinkoa. San Diegossa riittää rantaa kaikkiaan 70 mailia. Tänä aamuna oli tarkoitus lähteä etsimään simpukoita ja muita yön aikana rantaan ajautuneita aarteita. Aloitimme Del Marin Dog Beachiltä, mikä on surfaaville koirille tarkoitettu oma ranta! Yhtään koiraa ei ollut laudan kanssa meressä treenaamassa, muuten kyllä rannalla peuhaamassa. Ja aarteetkin tällä rannalla rajoittuivat koirien omiin tuotoksiin, joten siirryimme tallaamaan rantaviivaa aallonmurtajan toiselle puolelle Ocean Beachile.

Kovin hienoja simpukoita ei Tyynimeri tällä rannalla tarjoillut. Paikalla oli kyllä muitakin keräilijöitä sekä myös oikeita aarteenetsijöitä metallinpaljastimen kanssa. Myös aikaisia surfaajia oli aallokossa ja rannalta ja autoista alkoi heräillä erinäisiä yöpyjiä. Kallionkoloissa juoksenteli kymmenittäin eri kokoisia rapuja. Jatkoimme kulkua laiturille asti. Tällä rannalla sijaitsee maailman pisin betonilaituri, jolla on mittaa 1,971 jalkaa. Laiturin olivat miehittäneet enimmäkseen kiinalaiset kalastajat. Laiturin päässä sijaitseva kahvila ei ollut vielä auki, joten lähdimme syömään aamiaista rantabulevardin varrelle.

Aamiaisen jälkeen ajelimme Point Lomaan; niemenkärkeen jossa sijaitsee kansallispuisto, Cabrillon muistomerkki sekä vanha majakka. Point Lomaan ajettiin läpi sotilasalueen sekä valtavan kokoisen sotilaiden hautausmaan. Missä lie sodassa kaatuneita mahtoivat olla. Juan Rodriguez Cabrillo oli ensimmäinen eurooppalainen, joka astui nykyisten Yhdysvaltojen maankamaralle täällä San Diegossa, 50 vuotta sen jälkeen kun Columbus oli löytänyt Amerikan mantereen. Alunperin Cabrillo nimesi San Diegon San Migueliksi.

Point Loman kärjestä oli mahdollisuus tähyillä valaita. Vastaan tulleet puutarhurit kuitenkin kehottivat meitä palaamaan asiaan tammikuussa, silloin valaatkin jälleen rantautuisivat tänne. Laiturilta näkemäni eväkäs ei sekään siis ollut valas. Ainoa rantaviivan tuntumassa näkemämme liikkuva kohde oli sukellusvene. Vanha majakka vaikutti kiehtovalta asuinpaikalta ja jälleen kerran heitin ilmoille toiveen, että Pasi alkaisi majakanvartijaksi ja voisimme muuttaa jollekin pienelle luodolle.

Kävimme vielä kerran pörräämässä National-autovuokraamossa, tällä kertaa hakemassa Mustangiin unohtuneita cd:tä. Sitten tuliaiskaupan ja lounaan kautta kotiin. Kotona helle oli uuvuttanut muun väen ja me liityimme päiväunilaisten joukkoon. Illalla muutto jatkui. Sillä aikaa kun Pasi ja Mikko lähtivät telkkariostoksille, me kävimme Sannan kanssa ostamassa ainekset herkkuillaliseen. Viimeinen ilta tässä osoiteessa ja grillasimme altaalla. Alkupalaksi katkarapuja, sitten naudanpihvit ja salaatit ja päälle vielä tiramisua.

Hui hai!

Tämä päivä meni melkein muuttohommissa. Me menimme Sannan ja poikien kanssa uuteen osoitteeseen heti aamusta ja ruksailimme ylös kaikki 146 laatikkoa sitä mukaa kun miehet purkivat niitä kontista. Kaikki näytti tulleen ehjänä perille. Vaikka miehet kantoivat tavaroita paikoilleen, kasasivat huonekaluja ja purkivat laatikoita niin samaa hommaa riitti vielä heidän lähdettyäänkin. Kun se kävi liian kuumaksi ja uuvuttavaksi niin lähdimme jugurttipaikan kautta altaalle uimaan.

Illalla lähdimme SeaWorldiin katsomaan rokkaavaa valasta ja muita meren ihmeitä. Tässäkin paikassa riittäisi nähtävää moneksi kerraksi, mutta nyt ehdimme kiertää Wild Arcticilla naparetkeilijän mukana, ihmetellä pingviinien elämää melkein aidossa ympäristössä, käydä kävelemässä haialtaassa, katsella 4D-elokuvan, kastua tukkijoella ja sitten tietenkin katsoa Shamun ja kolmen muun valaan rock shown. Ilta huipentui ilotulitukseen.

Elämyksiä maalla ja merellä

Aamulla lähdimme ajelemaan rannikkoa pohjoiseen päin. Kyykkypyörän kyydissä istuminen käy kyllä kuntoilusta, mutta mukavampaa kyydissä on hikoilla kuin huhkia salilla! Välillä pysähtelimme katsomaan hienoja rantoja tai juomaan kupillisen espressoa. Iltapäivällä meillä oli muun porukan kanssa treffit Orfila Vineyardsilla. Tämän vuoden sato korjataan vasta elokuun lopussa, mutta maisteltavaa riitti nytkin. Osallistuimme myös kierrokselle ympäri tilaa.

Viininmaistelun jälkeen suuntasimme surffaamaan Carlsbadin rannalle. Mikko ja Pasi vuokrasivat tunniksi laudat ja yrittivät kovasti opetella lajin saloja. Toisenkin tunnin saattaa vielä tarvita, ennen kuin homma on täydellisesti hallussa.... Vauhtia ja vaarallisia tilanteta riitti nytkin, enemmän kyllä ehkä aallon alla kuin aallon harjalla. Illalla oli taas mukava pulikoida altaalla ja grillata kanankoipia.

Melkein Meksikossa

Kun se moottoripyörä nyt kerran on käytössä, niin hyppäsimme Pasin kanssa aamulla selkään ja lähdimme ajelemaan kohti Meksikon rajaa. Tämän pyörän kyydissä ei ole ihan yhtä mukava matkustaa kyytiläisenä kuin Mikon Monsterilla. Matka kuitenkin sujui vauhdikkaasti eikä tarvinut körötellä jonoissa eikä hikoilla ruuhkissa. Aamupäivän vietimme Las Americas ostosparatiisissa ja kävimme siellä myös syömässä hyvää aasialaista ruokaa.

Seuraavaksi suuntasimme rannalle, tällä kertaa katsastettavana Imperial Beach. Tänne oli hakeutunut ennätysmäärä muutakin porukkaa. Rantakatu oli kokonaan suljettu liikenteeltä ja sen olivat vallanneet myyntikojut. Rannalla rakennettiin kilpaa hiekkalinnoja - menossa oli U.S. Open Sandcastle. Komeat rakennelmat tosin olivat niin lähellä rantaa että veden alkaessa nousta ne olivat vaarana kadota saman tien. Vaikka tänään ei pyöräillessä tullutkaan hiki - melkein päinvastoin - niin illalla saattoi huomata auringon tarttuneen. Toppi ja sortsit päällä pyörällä ajellessa hankkii takuurusketuksen!

San Diegon sankarit

Eilinen meni pelkästään ajellessa Las Vegasista takaisin San Diegoon. Koko reissulla kertyi maileja mittariin 1543 eli kilometreinä noin 2500. Ja joka maili oli kyllä kokemisen ja näkemisen arvoinen!

Tänä aamuna lähdimme Sannan ja Pasin kanssa jo puoli kasin maissa lenkille Miramar-järven ympäri. Emme olleet kuitenkaan suinkaan ensimmäiset lauantaiaamun aktiiviset, vaan järven ympäri oli jo juoksukilpailut menossa, kun soluttauduimme joukkoon. Lenkin jälkeen Pasi ja Mikko lähtivät vuokraamaan Pasille omaa Ducatia ja sitten niillä päiväksi ajelemaan. Päivän reissu venyi kyllä ainakin pyörän vuokran osalta paljon aiottua pidemmäksi, koska eivät ehtineet palauttamaan pyörää sovitusti tänään kello 18 mennessä. Seuraavan kerran vuokraamo on auki vasta tiistaina. Pasi ja Mikko olivat suunnanneet aavikolle ajelemaan ja ilma oli ollut sietämättömän kuuma ja ajaminen välillä mahdotonta!

Me muut lähdimme tutustumaan San Diegon eläintarhaan. Vaikka pojat olivat käyneet siellä jo kerran, niin nähtävää riitti meille kaikille ja monta eläintä jäi vielä näkemättäkin. Tänään Aku halusi nähdä krokotiileja ja kotkia. Kun oli aikamme kierrelty eläintarhaa niin hyppäsimme köysiratavaunuun ja huristelimme sillä takaisin eläintarhan portille. Ja sitten kotiin uimaan ja harjoittelemaan sukeltelua.

Uimisesta virkistyneinä lähdimme Sannan kanssa vielä hemmoteltaviksi manikyyriin ja pedikyyriin. Pojat jaksoivat hienosti odottaa ja lukea Aku Ankkoja kun me istuimme hierovissa tuoleissa ja yksi thaimaalainen viilasi varpaan kynsiä ja toinen lakkasi sormenkynsiä. Illalla ehdimme vielä syödä tortillatkin ennen kuin uupuneet matkamiehet kotiutuivat hurjalta reissultaan.

Ei lämmin luita riko

Aamulla heräsimme kello kahdeksan ovelta kuuluvaan koputukseen – sieltä tuli tilaamamme herkkuaamiainen! Nautimme aamiaisen ikkunan ääressä jälleen näkymiä ihastellen ja sitten suuntasimme altaalle. Tällä kertaa menimme kahdeksannen kerroksen perhealtaalle. Fahrenheiteja oli nyt jo 116 eli 47 Celciusta ja se oli minulle liikaa. En pystynyt kauaa olemaan altaalla, mutta Pasi sen sijaan hankki tänään itselleen vuosisadan rusketuksen, joka taatusti kestää ensi kesään asti!

Iltapäivällä lähdimme käymään 30 mailin päässä James Bondille tutuissa maisemissa Hoover Damin padolla. Ilmastoidussa autossa istuminen on tällä kelillä juhlaa mutta tuskan hiki tulee kun autonovea vähänkin raottaa. Padolla autojono mateli niin hiljaa, että minä hyppäsin välillä ulos kuvaamaan. Sillä aikaa kun minä hankin itselleni lähes lämpöhalvauksen niin Pasi hankki lähes sakot kun pyrki tien laitaan parkkiin minua odottelemaan. Poliiseja, seriffejä ja muita security-miehiä täällä riittää joka kulmalle päivystämään.

Reissun jälkeen kävimme taas altaalla ja sitten kuntoilimme hotellissa. Vaikka emme ehtineetkään kuntosalille niin kilometrejä kertyi pelkästään hissiltä toiselle tallatessa. Illalla lähdimme taas ajelemaan ja kävelemään valomereen ja piipahdimme Hard Rock Cafessa.

Viva Las Vegas

Aamun valjetessa oli aika alkaa tutkailla ikkunasta ja kartasta, mihin sitä oikein oli yön pimeydessä tultu. Olimme majoittuneet Kanabin kaupunkiin, Utahiin. Kanabi sijaitsee 4,950 jalan korkeudessa merenpinnasta eli noin 1,5 kilometriä. Asukkaita täällä on melkein samanverran kuin korkeutta, 4492 ja pääelinkeino on turismi. Kanen kunnassa sijatsevat Zion kansallispuisto, Bryce Canyonin kansallispuisto, Lake Powell, pohjoisosa Grand Canyonista ( the North Rim of the Grand Canyon) ja Grand Staircase-Escalanten kansallinen muistomerkki. Paiuten kielellä ”Kanab” tarkoittaa ”raitojen paikkaa” eli niitä täällä ilmeisesti kasvaa. Myös intiaanien muinaiset kivitaideteokset ovat paikan valttikortti. Esitteen mukaan Kanab tunnetaan ”Pikku Hollywoodina” täällä filmattujen satojen elokuvien mukaan. Yhtään niistä ei tosin ole mainittu nimeltä...

Kello on Utahissa tunnin enemmän kuin Arizonassa eli vaikka heräsimme normaaliin aikaan niin oli jo kiire aamupalalle. Aamupala tarjoiltiin Sun-n-Sandin respassa ja söimme sen hyväntuulisen Wayne-isännän röhkiessä iloisesti tiskillä. Koska matkaa Vegasiin oli vielä jäljelä niin emme jääneet tutustumaan kaupunkiin tarkemmin vaan lähdimme saman tien reissuun. Vain hetken verran ajeltuamme näimme kyltin ”Coral Pink Sand Dunes” ja päätimme käydä katsastamassa dyynit. Varsinaiseen Coral Pink Sand dyynien puistoon olisi ollut matkaa highwayltä 12 mailia, joten emme viitsineetkään poiketa sinne asti vaan pysähdyimme tien varteen vähän tallustelemaan hiekalle. Dyynejä ympäröivät punaiset kalliot ja hiekkaa piti paikallaan kitukasvuiset katajat ja männyt. Joitain papanoitakin hiekalla näkyi, lienekö jackalope loikkinut täällä yö aikaan.

Taas vähän aikaa ajeltuamme törmäsinne kylttiin Amerikan alkuperäisasukkaiden alueesta ja pysähdyimme muiden turistien kanssa kuvaamaan niityllä laiduntavia puhveleita. Puhvelit olivat kyllä kaukana mutta vahva ominaistuoksu tuntui tielle asti. Ei puhveleita taida täällä enää vapaana laiduntaa. Kohta matkan jatkuessa näimme hevosen sidottuna tien varteen ja karjapaimenen näköisen miehen korjaamassa aitaa. Niitä täällä siis edelleen oikeasti on!

Seuraavaksi matkantekomme ”katkaisi” saapuminen Zionin kansallipuistoon. Valitsemamme tie Vegasiin kulki sen kautta ja jouduimme maksamaan tästä osuudesta 25 dollarin pääsymaksun. Vaikka matka kansallipuiston läpi oli hidas niin se kannatti. Reitti oli upea ja maisemat vaihtelevat. ”Zion” merkitsee hepreaksi pakopaikkaa. Kansallispuiston läpi virtaa Virgen River, mikä tuo paikkaan vihreyttä. Välillä ajellaan läpi punaisten hiekkakivikallioden, välillä alitetaan tunnelin kautta mutakivikalliota, välillä ihastellaan joenvartta ja putouksia ja välillä on täyttä aavikkoa. Myös lämpötila puiston eri osissa voi vaihdella nopeasti

Kansallispuiston reunalla kasvoi liljoja ja haapoja ja eli lukuisia lintuja, mm. kotkia sekä hirviä. Kanjonissa olisi voinut törmätä vuorileijonaan, kilpikonnaan, lepakkoon tai skorpioniin. Joella kurnuttavat sammakot ja sirkuttavat kolibrit ja siellä kasvaa puuvillaa ja monia kukkia. Me emme kyllä törmänneet joen varrella käydessämme muuhun kuin yhteen luurangon kappaleeseen.


Las Vegasia lähestyessä pilvenpiirtäjät alkoivat näkyä jo monen mailin päähän ja ensimmäisenä vastaan tulivat valtavat sähkölaitokset, joita tarvitaan kaupungin valaisemiseen. Poikkesimme kaupunkiin saapuessamme katsomassa suurta outlet ostoskeskusta, mutta helle oli taas sellainen, että hotellin uima-allas alkoi pian kutsua. Pasi oli aamulla motellissa löytänyt netistä Las Vegasin parhaalta paikalta huippuhotellin ja sieltä pilkkahintaisen huoneen hulppealla näköalalla yli kaupungin. Hotellimme oli helppo paikallistaa heti kaupunkiin saapuessamme, koska ”Stratospheren” torni ulottuu 1149 jalan korkeuteen ja on siten koko Vegasin maamerkki. Torni on korkeampi kuin esimerkiksi Eiffel-torni.

Stratosphere on casino-hotelli ja jo sisääntulo oli vaikuttava – astuimme suoraan valtavaan pelihalliin, jossa oli valinnanvaraa 1000 pelikoneen ja sadan pelipöydän joukosta. Huoneemme oli meitä odottamassa 25-kerroksisen hotellin 21 kerroksessa ja näkymä oli luvatunlainen. Heti ensimmäiseksi suunnistimme ylimmän kerroksen katolle, josta löytyi ”Beach Club 25th”, aikuisille tarkoitettu K-21 allasosasto ja kattoterassi baareineen. Uima-altaassa oli mahtava lekotella kelluvilla matoilla.

Uima-altaan sulkeutuessa kuuden aikaan oli aika alkaa sonnustautumaan Las Vegasin yöhön. Ensin kävimme tuhlaamassa muutaman dollarin peleihin, sitten syömässä ja ihmettelemässä valtavan kokoista hotellia kauppoineen, ravintoloineen, kylpyläosastoineen ja kuntosaleineen. Auringonlaskiessa lähdimme tornin huipulle katsomaan näkymiä ja valojen syttymistä kaupunkiin. Tornin huipulla on myös huippuravintola seka kolme hurjaa laitetta: 4G voimalla ylöspäin ampuva raketti, taivaalla reunan ulkopuolella pyörivä karuselli sekä eteenpäin syöksyvä sukkula. Minä olisin jo ollut laitteissa pyörimässä, muta onneksi Pasi on mukana muistuttamassa, että vatsassa ei välttämättä tykätä 4G voimista!

Huipulta laskeuduimme takaisin maan pinnalle ja lähdimme vielä autoilemman pitkin pääkatua ja hämmästelemään sen varrella olevia rakennuksia. Täältä löytyvät ainakin Eiffel-torni, Vapaudenpatsas, Luxorin palatsi ja pyramidi, sfinskit, Disney-linna, merirosvolaivat ja Ateenan ja Rooman temppelit. Yöllä ihailimme vielä samoja maisemia huoneemme ikkunasta.

Grand Canyon

Aamulla heräsimme normaalisti seitsemän aikaan. Pasi luuli, ettei aurinko ole vielä noussut, niin tehokkaat olivat parhaan huoneen pimennysverhot. Suihkun jälkeen suuntasimme aamupalalle respaan, jossa oli vohvelipannu kuumana. Eilen illalla huoneessa karttaa tarkemmin tutkiessa oli selvinnyt, että kuuluisa Amerikan halki menevä Route 66 sivuaa myös Flagstaffia. Katselemaan siis sitä ja historiaa huokuvaa keskustaa. Historiallinen ei tosin meikäläisten näkökulmasta näytä kovinkaan vanhalta. Ennen yhtätoista käänsimme Dodgen keulan kohti Grand Canyonia.Itse Flagstaffikin sijaitsi jo kuudentuhannen jalan korkeudessa ja raikas vuoristoilma yhdistettynä paahtavaan aurinkoon pani huohottamaan pienenkin reissun jälkeen. Grand Canyonille mennessä näimme taas aivan uudenlaista maisemaa. Tie kulki läpi Coconicon kansallismetsän, joka ympäröi Flagstaffia. Korkeuseroa metsästä löytyy 2600 jalasta aina 12,633 jalkaan ja metsätyyppi vaihtelee aavikon kaktuksista alppien tundraan ja väliin mahtuu koivikkoa ja männikköä. Ainakin kolmenlaisia sarvipäitä voi täällä hyppiä liikennemerkkejen mukaan auton eteen, mutta ei nähty kuin yksi pellolla.

Vähän ennen Grand Canyonia maisema muuttui taas, nyt preeriamaiseksi. Kävimme pikku pätkän soratielläkin hiekkaa pöllyyttämässä ja hevosia väistelemässä. Täältä löytyi myös intiaanikylä ja Kivisten ja Sorasten koti, Flinstone. Minulle selvisi myös että jackalope on kuin onkin oikea eläin ja näin sellaisen täytettynä. Söimme lounasta ja jatkoimme matkaa.

Grand Canyon on itse asiassa valtavan kokoinen kansallispuisto. Lippuja ei myyty kuin pienimmillään seitsemäksi päiväksi ja vähintään viikko olisi kyllä alueeseen tutustumiseen tarvittukin. Grand Canyonille menee myös rautatie tai näkymiin voi tutustua helikopterista käsin. Alhaalla virtaavaalle Colorado Riverille olisi mahdollista mennä meloen. Alas kanjoniin menee patikkareittejä tai sinne pääse muulilla. Kansallispuistossa on useampi leirintäalue, mutta myös hotelli- ja mökkimajoitusta. Täältä löytyy kauppoja, kahviloita, ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Grand Canyon on 446 km pitkä, 29 km leveä ja 1,6 km syvä. Näkymä oli henkeä salpaava kun vihdoin itse kanjoni avautui eteen. Kävimme katselemassa Canyonia useammasta eri näkökulmasta eri paikoista.

Illan koitteessa lähdimme laskettelemaan alaspäin. Minä ajelin pimeän tuloon asti. Välillä tie kulki taas tasaisesti peltojen keskellä ja välillä jouiduin kurvailemaan vuoristossa. Auringon alkaessa laskea saavuimme Lake Powelle. Olimme suunnitelleet yöpyvämme täällä, mutta yhtä lukuunottamatta kaikki motellit olivat varattuja ja hinnat pilvissä. Haukkasimme hampurilaiset ja Pasi jatkoi ajamista silmät sikkarassa vielä 70 mailia seuraavaan kylään asti. Pari motellia oli täälläkin täynnä, mutta sitten menimme räikeän näköiseen neonvaloissa vilkkuvaan paikkaan. Siellä riitti tilaa, hinta oli kohdallaan, isäntäpariskunta ystävällinen ja huone siisti. Tänne nukahdimme tänään.

Arizonan auringon alla

Pakkasimme Pasin kanssa laukkuihin muutaman päivän tarvikkeet ja otimme aamulla suunnan itään, kohti Phoenixia. Tämän päivän määränpäänä oli Black Canyon City, vähän Phoenixin yläpuolella, matkaa 500 mailia. Ensimmäisen kerran pysähdyimme tankkaamaan 16 gallonaa bensaa jo heti San Diegossa ja sitten tunnin ajeltuamme koukkasimme pois ajamaltamme 8 tieltä ”Historic route 80 John Finn Routelle”. Löysimme tien varrelta sopivan aamiaispaikan ”La Postan”, jossa selvisi Johnn Finnin olleen jonkin sortin sotasankari. Tie mutkitteli Meksikon rajan tuntumassa. Alussa tietä reunustaneet kivikkoiset maisemat vaihtuivat nyt aavikoksi ja suuriksi kaktuksiksi.

Koko matkan aikana ei voinut kuin ihmetellä alati vaihtuvia maisemia. Välillä näkyi silmänkantamattomiin suoraa tietä, hiekkaa ja edellä mainittuja kaktuksia. Sitten ajeltiin taas jylhien vuorien välissä kiemurtelevaa tietä ensin ylös ja kohta mutkitellen alas. Välillä oli vihreää laidunmaata ja sitten tultiin keskelle kanjoneita. Välillä vaihdoimme kuskia ja matka taittui mukavasti. Arizonan puolelle tultaessa helle vain yltyi. Yhdellä levähdyspaikalla tuli tähän astisen matkan lämpöennätys – 110 Fahrenheitia. Juotavaa kului mutta vessataukoja ei paljon tarvinnut pitää. Levähdyspaikalla varoiteltiin käärmeistä ja hämähäkeistä.

Phoenixin ohi ajeltiin suoraan ja nähtin vain ohi vilahtavat pilvenpiirtäjät. Sitten moottoritien reunassa vilahti huvipuisto ja päätimme käydä katsastamassa sen, vaikka paluu takaisin vaatikin useamman mutkan matkaan. Huvipuistossa olisi päässyt pelaamaan minigolfia elämysradalle, mutta ilma oli liian uuvuttava pieneenkin aktiviteettiin. Sen sijaan päätimme käydä läheisessä vesipuistossa pulikoimassa. Harmiksemme kun kurvasimme kuudelta vesipuiston eteen se oli juuri suljettu muuta kuin kausikorttilaisilta. Katsoimme siis kieli pitkällä hiki valuen vesiliukumäkiä ja jatkoimme matkaa.

Black Canyon Cityssä ( joka oli melko pieni city; baari ja kaksi kauppaa) alkoi jo nälkä kurnia joskus päivällä Taco Bellessä nautittujen salaattien ja tortillojen jälkeen. Baari ei kuitenkaan houkutellut, joten ostimme vain kaupasta evästä ja jatkoimme matkaa. Olimme aivan oikealla hetkellä ”Sunset”- näköalapaikan kohdalla ja kaarsimme katsomaan, kun aurinko tipahti vuorten taakse.

Sitten pimeydessä Flagstaffiin ja majapaikkaa etsimään. Flagstaffin mainostettiin olevan erityinen paikka, sekoitus modernia elämää ja villin lännen kaikuja päiviltä jolloin sitä asuttivat uudisraivaajat ja radan rakentajat. Täällä voi myös nauttia puhtaasta vuoristoilmasta, kohoaahan metsäinen San Francisco Peaks 12,633 jalan / 3,851 metrin korkeuteen. Flagstaffin ympäristöstä löytyy myös intiaanireservaatteja. Me löysimme kuitenkin majapaikaksemme Canyon Inn Motelin, jonka kuulema paras huonekin sattui vielä olemaan vapaana. Tänne oli hyvä pötkähtää ja jatkaa reissua huomenna.

Palomar 95 Fahrenheitia

Tänään otimme suunnan noin 50 mailia sisämaahan päin, Palomar vuorelle. Palomarelle johtava tie kulki halki intiaanireservaattien (emme jääneet pelaamaan; säästetään rahat Las Vegasiin), appelsiinitarhojen ( poimimme muutaman appelsiinin matkaevääksi) ja karjalaidunten. Sitä mukaa kun matka eteni niin ilma vaan kuumeni. San Diegon mukavan lämpimästä 80 Fehrenheitista siirryttiin pikkuhiljaa lähemmäs 100. Pyörän mittari taisi parhaillaan näyttää 105 astetta! Matkan varrelle pysähtelimme muutaman kerran ihailemaan maisemia, tankkaamaan sekä ihmisiä että kulkuneuvoja ja napsimaan valokuvia.

Huipulta ei ole suunta kuin alaspäin ja paluumatkalla pyrimme uimaan Henshawn järvelle, sinne kuitenkaan pääsemättä. Seuraava pysähdys oli Julian kylä keskellä aavikkoa. Julian on säilynyt / säilytetty varsin alkuperäissä asussaan ja muistutti lännen filmien lavasteita. Julianissa vaihdoimme kulkuneuvoja ja oli mukava hypätä vaihteeksi moottoripyörän selkään. Ajelu sujuu täällä varusteiden puolesta helposti - ei muuta kuin kypärä päähän ja menoksi. Paleltumaan ei sortseissa ja topissa päässyt, palamaan kyllä.

Reissuun meni koko päivä ja kun vihdoin kotiuduimme, nousi uima-allas taas arvoonsa. Oli mahtava pulahtaa hikisen ajomatkan jälkeen altaaseen vilvoittelemaan!

Merileijonat rannalla

Sanna ja Mikko hurauttivat aamulla Ducatilla matkaan ja me lähdimme poikien kanssa autolla perässä. Aluksi kävimme koko porukalla Old Townissa pyörähtämässä. Sitten miehet lähtivät lentotukialukseen tutustumaan ja me Sannan kanssa viettämään leppoisaa päivää Seaport Villageen sillan kupeeseen. Seaport Villagessa kiertelimme pikku putiikkeja, kävimme syömässä ja ihastelimme komeita näkymiä merelle ja Coronadoon.

Kun koko porukka oli taas kasassa niin lähdimme etsimään ( ja löysimme helposti) kaasulamppu kaupunginosassa sijatsevaa Hard Rock Cafeta. Piti ostaa hupparit matkamuistoksi ettei tule kylmä Las Vegasissa... Sanna ja Mikko ottivat taas pyörän alleen ja suuntasivat Ocean Beachille ja me muut hurautimme hampurilaisbaarin kautta samaan paikkaan. Teimme leirin aallonmurtajan viereen ja sitten vaan aallokkoon. Melkoisia vaahtopäitä tällä rannalla olikin, mutta myös melko paljon levää. Uintireissun päätteeksi huomasimme, ettei leirimme ollutkaan kovin hyvin vartioitu, koska Akun uudet sandaalit olivat hävinneet!

Lähdimme poikien kanssa vielä katsomaan merileijonia La Jollaan päin. Merileijonat lököttelivät tyytyväisinä rannalla ja välillä kävivät sukeltelemassa. Merileijonia katsellessamme aurinko alkoi laskea ja hupsahti nopeasti mereen. Autoilmme pimeässä kotiin (kiinni olevan) kauppakeskuksen kautta.

Auringonlaskun ajelijat

Aamu alkoi reippaasti aamu-uinnilla kello 7 ja sen jälkeen suuntasimme aamiaiselle Denny´s: iin. Kananmunien, pekonin ja vaahterasiirapilla kuorrutettujen pannukakkujen voimalla oli hyvä lähteä uuteen päivään. Aamupäivä meni ajellessa ja etsiessä Sannalle kypärää. Pasi ajeli moottoripyörällä ja me muut autolla. Jossain vaiheessa Eetulla alkoi hampurilaishammasta kolottaa niin pahasti että desibelit takapenkillä nousivat kattoon ja oli pakko kurvata ensimmäiseen vastaantulevaan baariin, joka sattui olemaan Angelo´s Burgers.

Angelo tarjoili runsaita ja maittavia hampurilaisia. Minä söin päivän teemaan ( Monsterilla ajelu) liittyen Monster Bacon Burgerin ja join Akun avustamana ison mansikkapirtelön. Ruokatauon jälkeen sopiva kypäräkin löytyi Esconidosta. Nyt kun oli kaksi kypärää niin me jäimme poikien kanssa rannalle etsimään aarteita ja Pasi ja Sanna lähtivät heittämään pikku lenkin pyörällä. Sitten vaihdettiin osia ja Sanna pakkasi pojat autoon ja lähti ruuhkan keskelle pyrkimään kotia kohti. Me lähdimme Pasin kanssa ajelemman upeaa "Coast 101:stä" etelään päin.

Rannikko näytti, jos mahdollista, pyörän päältä katseltuna vielä upeammalta kuin auton ikkunasta. Tie kulki pitkin rantaa ja eteen avautui toinen toistaan upeampia rantamaisemia, joille jokaiselle olisi tehnyt mieli jäädä vaikka asumaan tai ainakin uimaan! Emme tienneet Sannan seisovan ruuhkassa vaan ajattelimme meitä ehkä jo odotettavan seuraavassa etapissa, joten pistimme vauhtia ja lähdimme kaasuttelemman moottoritietä pitkin La Jollaan. Motarilla pääsi kätevästi pujottelemaan pitkienkin jonojen ohi ja matka taittui nopeasti.

La Jollassa odottelimme autoporukkaa, joka oli noukkinut myös Mikon mukaan ja käynyt ostamassa säkillisen halkoja. Polttopuiden, eväiden ja rantakamppeiden kanssa suuntasimme hiekkarannalle odottamaan auringonlaskua. Miehet kävivät vielä uimassa ja sitten aloimme grillata nakkeja hodareiden täytteeksi. Naapuri oli jo virittänyt tulet eikä meiltä puuttunut muuta kuin kunnon makkarakepit. Grillivartaiden päässä makkaroita heilutellessa meinasi makkaroiden lisäksi paistua kädetkin.

Kunnon leirin rannalle pystyttänyt perhe huomasi ahdinkomme ja avasi kaasugrillinsä auliisti käyttöömme. Niin lämpenivät makkarat ja sämpylät ja nuotiolla kärvennettäviksi jäivät enää vaahtokarkit. Aurinko alkoi laskea ja hengenpelastajat kotiutua, mutta sinnikkäimmät uimarit ja surffarit jäivät vielä jatkaman harrastusta. Auringon laskiessa myös delfiinit ilmaantuivat näkyviin, aivan rannan tuntumaan ja lähelle uimareita!

Auringon laskettua tulikin nopeasti säkkipimeää ja oli aika aloittaa kotimatka. Moottoripyörän selässä ei vieläkään päätä palellut. "Oikoreitin" ansiosta olimme vauhdikkaasta menosta huolimatta kotona vasta juuri autoilijoiden jälkeen :)

Silver Strand Beach

Aamupalan jälkeen nautimme vielä aamukahvit/kaakaot uima-altaalla. Tämän päivän retkikohde oli Coronado, kapea saari San Diegon kupeessa. Coronadon rantoja mainostetaan koko Californian parhaina. Itse asiassa koko saari on yhtä rantaa, koska on niin kapea että kummaltakin puolelta näkyy meri. Me valitsimme ulommaisen puolen parempien aaltojen toivossa ja niitä myös saimme. Vesi oli muka niin kylmää, että Pasi oli ainoa joka uskaltautui laudalla merelle. Muut tyytyivät hiekkalinnojen rakenteluun rannassa.

Leppoisan rantapäivän päätteeksi menimme vielä uima-altaalle huuhtelemaan suolat ja hiekat pois ja grillaamaan hodareita. Pari päivää on nyt karistettu (olematonta) matkaväsymystä pois ja laadittu suunnitelmia seuraaville päiville ( viikoille). Nähtävää on paljon, mutta onneksi on aikaakin!

Mustangilla merenrantaan

Puoli kahdeksalta aamulla oli nukuttu tarpeeksi. Mikko on meistä ainoa ei-lomalainen, joka joutui siis lähtemään töihin ja valitsi kulkupelikseen Ducatin. Me muut lähdimme aamupalan jälkeen sovittelemaan itseämme avoautoon. Kovasta yrityksestä huolimatta kyytiin ei millään mahtunut kolmea aikuista ja kahta turvaistuinta lapsineen, tai ainakaan kaikille ei riittänyt turvavöitä. Jouduimme siis lopulta lähtemään reissuun Mustangilla ja Dodgella.

Ensin kävimme etsiskelemässä tietokonekaupasta jakajaa tietokoneisiin ja vakuutusyhtiöstä paikallista ajolupaa Pasille. Kumpaakaan ei kuitenkaan tällä reissulla irronnut. Sen sijaan Yoghurt Heavenissa nautimme taivaalliset jugurttiannokset välipalaksi ennen rannalle lähtöä. Loma tuntui todella californiamaiselta kun sitten tukka hulmuten lähdimme laskettelemaan kohti Tyynen valtameren rantaa.

La Jollan rannalle oli muutama muukin tulija ja autoille piti kotvan verran etsiskellä parkkipaikkaa. Aurinko porotti rannalla sen verran kuumasti että nekin, jotka eivät uskoneet aurinkorasvoja tarvitsevansa saivat illalla tunnustella kuumottavia paikkoja. Onneksi Aku oli jo aamulla tarjoutunut laittamaan minulle aurinkorasvaa selkään!

Sanna oli pakannut mukaan rannalle hienot eväät ja niiden nauttimisen jälkeen syöksyimme aallokkoon kokeilemaan kukin vuorollamme Akun surffilautaa. Lauta kulki, kuten myös kello ja neljän maissa oli aika pakata kamppeet ja suunnata Audi-liikkeeseen hakemaan uutta autoa. Tänään oli siis myös aika palauttaa Mustangi, joten meidän osaltamme se riemu jäi yhteen päivään.

Seikkailu alkaa

Kesäloma alkoi maanantaina, joten viikonloppuna oli alettava laatia matkasuunnitelmia. Totuttuun tapaan päätös kohteesta ja lähdöstä tehtiin nopeasti eli varasimme sunnuntaina iltapäivällä tiistaiaamuksi lennon Los Angelesiin. Vasta kun lento oli maksettu aloimme perehtyä vaadittaviin matkustusasiakirjoihin ja huomasimme, että Yhdysvaltoihin suuntaavilta vaaditaan vähintään 72 tuntia aiemmin täytettävä anomus maahan saapumisesta. Liian myöhäistä siis, samoin kun valuutan tilaaminen maanantaiksi.

Maanantaina kävimme kuitenkin kolkuttelemassa Sampo-pankin ovella, mutta Lahden konttorista ei tähän hätään dollareita löytynyt. Naapuripankista kiemurteli ulos asti sellainen eläkeläisten jono, että sieltä emme viitsineet edes kysyä. Sen sijaan päätimme tällä kertaa panostaa kentälle ajoissa menemiseen ja lähdimmekin Helsinki- Vantaalle heilumaan jo maanantai-iltana. Lähtöselvityksen sai sujuvasti tehtyä ja kassit heitettyä ruumaan. Sitten vaan Esan, Mervin, Annin ja Ellan luo "nukkumaan".

Uni ei kyllä tullut silmään, mutta saimme kuitenkin aamuksi lisää aikaa kaksi tuntia. Esa heitti meidät kentälle kuudeksi ja valuutat oli vaihdettu ja turvatarkastus tehty 10 minuutissa. Lento Helsingistä Pariisiin meni muuten mukavasti, mutta oli puolisen tuntia myöhässä. Pariisiin jäi siis ruhtinaalliset puoli tuntia aikaa valita kaikista miljoonasta portista ja terminaalista se oikea.

Huohotimme koneeseen viimeisten joukossa ja yritimme tehdä olomme mukavaksi. Lento kului yllättävänkin mukavasti ja Suomen aikaan puolilta öin olimme vihdoin perillä. Californiassa kello oli vasta puoli kaksi iltapäivällä, kun suuntasimme autovuokraamoon. Pientä hämmennystä aiheutti ainoastaan suomeksi tulostettu varaus, mutta saimme kuitenkin varaamamme Dodge Chargerin allemme. Tällä kertaa ei tarvinut tyytyä similariin.

Ajomatkalla San Diegoon uni meinasi alkaa painaa väkisinkin ja piti pysähtyä kahville ja jalottelemaan. Pienten mutkien kautta löysimme lopulta oikeaan osoitteeseen ja vastaanotto oli suorastaan riemukas.

Ruoka maistui illalla hyvin, samoin iltauinti altaalla.