perjantai 21. elokuuta 2009

Viinijuhlat Balatonilla




Tänään heräsimme jo ennen kirkonkelloja, oman kännykän piippaukseen ( tosin olemme vaihtaneet hotellia kolme metropysäkkiä lähemmäs lentokenttää ja vähemmän hartaalle alueelle, joten ilmaista herätystä ei ehkä olisikaan). Heti kuuden jälkeen olimme jo linja-autoasemalla, valmiina suuntaamaan Balatonin rannalle. Vaikka reissua oli jo eilen huolellisesti pohjustettu ottamalla selvää aikatauluista, hinnoista ja laitureista niin pientä säätöä riitti aamuksikin ennen kuin olimme oikeassa bussissa matkalla Siofokiin. Pääsimme kuitenkin ilmastoituun bussiin noin kymmenen muun matkalaisen kanssa ja kun kuskia lukuunottamatta kukaan ei saanut polttaa matkalla niin kyyti oli sangen miellyttävä. Ensimmäistä kertaa Unkarissa ollessa jopa hieman vilutti.

Vilutus loppui kyllä heti tunnin kuluttua Siofokissa, päivä oli yhtä kuuma kuin koko edeltänyt viikko. Balaton on Keski-Euroopan suurin järvi, pituudeltaan 77 km ja pinta-alaltaan 600 neliömetriä. Siofok on etelärannan suurin kaupunki ja tunnettu lähinnä vilkkaasta ranta- ja yöelämästään. Matkaa tänne oli Budapestistä reilut sata kilometriä ja hintaa linja-autolla 1880 forinttia eli noin 7,5 euroa. Olimme perillä niin aikaisin, että kaupunki oli vasta heräilemässä eloon. Tosin täällä oli meneillään myös "Sleepless 72 hours"-bileet ja osa baareista oli siis auki yötä päivää.

Me söimme aamupalan yhdellä auki olevalla terassilla, tallailimme rantaa ja rantakatua, katselimme hetken kesäteatteria ja lähteviä laivoja. Muutaman tunnin kulutua päätimme kuitenkin jatkaa junalla matkaa 30 kilometrin päähän, viinijuhlille Balatonboglariin. Tämä on paljon pienempi ja normaalisti hiljaisempi kaupunki, mutta sadonkorjuu ja viinijuhlat tuplaavat paikkakunnan väkiluvun viikoksi.

Junamatka Balatonboglariin meni torkuskellessa ja perillä olimme tyytyväisiä tänne tuloomme. Kun Siofokissa olisi ollut maksullinen ranta, niin täällä pääsi nauttimaan Balatonin terveysvaikutuksista ilmaiseksi. Väitetyt terveysvaikutukset perustuvat miedosti emäksiseen veteen. Uimareita oli rannan täydeltä ihan kuin matkaoppaan kuvissa ikään. Balatonin vesi oli yllättävän matalaa, rantaa riitti kahlattavaksi pitkän matkaa. Uiminen vilvoitti mukavasti ja jaksoimme suunnata lähikaduille levittäytyneille viinijuhlille. Alueella oli kaksi esiintymislavaa, joilla toiselle bändi alkoi juuri soitella letkeää musiikkia. Tivolin ja markkinakojujen lisäksi oli tietenkin lukematon määrä viinikojuja, joissa pääsi maistelemaan eri vuosikertoja ja rypälelajikkeita.

Aika viinijuhlilla kului mukavasti ja iltaa kohti olisi kulunut varmasti vielä mukavammin, mutta neljän maissa piti aloittaa hikinen kotimatka ensin bussilla Siofokiin ja sieltä toisella takaisin Budapestiin. Päivä Balatonilla oli kokemisen arvoinen, ja Balatonia ympäröiviä kyliä olisi varmasti voinut kiertää useammankin päivän. Yhteen tai vaikka kahteenkin kaupunkiin tutustumiseen päivä kuitenkin riittää mainiosti ja Budapestista on hyvät ja edulliset kulkuyhteydet, joita olisi vielä voinut täydentää kulkemalla osan etapeista laivalla. Siis mieluummin näin päin että lomaillaan Budapestissa ja piipahdetaan Balatonilla!

Pyhä Tapani






Tänään torstaina Unkarissa nautitaan paahtavan helteen lisäksi myös kansallisesta vapaapäivästä. Vapaapäivän aiheena on Pyhä Tapani, Unkarin ensimmäinen kuningas. Tämä Tapani kruunattiin kuninkaaksi joulupäivänä vuonna 1000. Kuningas Tapani rakennutti Unkariin kirkkoja ja levitti kristinuskoa. Hänet julistettiin pyhäksi vuonna 1087 nimellä Tapani I Pyhä. Opaskirjan mukaan päivää juhlistetaan kulkueilla, käsityöläistorilla ja ilotulituksella. Niitä lähdettiin siis mekin tänään muutaman muun ( miljoonan?) kanssa katselemaan ja minulla oli päivään oikein sopivaa seuraakin, Pasi Tapani.

Nykyään kyllä suurimman huomion itse Pyhältä Tapanilta tuntuu vievän samana päivänä Tonavalla järjestettävä Red Bull Air Race. Ennen Tonavan rantaan menoa kävimme kurkistamassa juhlallisuuksia Kaupunginpuiston laidalla, Sankarten aukiolla. Siellä kansaa viihdytti sotilaallisen näköinen, mutta varsin viihteellinen soittokunta. Sotilaat myös jakoivat väkijoukkoon armeijan selvitymispakkaukseen kuuluvia vesipusseja. Tosin kohta huomasimme, että niiden viimeinen käyttöpäivä onkin jo huomenna, joten pelkästä hyvästä tahdosta ei ilmeisesti ollut kyse.

Tonavan rantaan näytti ahtautuneen koko kaupunki kaikkinen sukulaisineen ja tuttavineen. Kahden sillan - Vapauden ja Margitin - väliin oli asetettu suuria poijuja, joita lentokoneet sitten taidokkaasti kiertävät kilpaa. Lento tapahtuu siis hyvin matalalla; koneet lentävät siltojen ali. Onneksi olimme jo eilen käyneet katsomassa harjoituksia ja päässeet nauttimaan hurjan näköisistä kiepeistä aitiopaikoilta. Nyt ei nimittäin ollut toivoakaan päästä katselu- tai edes kuunteluetäisyydelle. Itse kisan lisäksi Tonavan ja kaupungin yllä kaarteli myös helikoptereita, Malevin matkustajokone teki ylilennon matalalla ja hävittäjät järjestivät lentonäytöksiä.

Kun emme jaksaneet enää seisoskella rannan tuntumassa niin kävimme Parlamenttitalon vieressä olevalla Kossuth Terin aukiolla katselemassa keskiaikaisia esityksiä ja vähän nurmikolla pötkähtämässä. Etnografisessa museossa olisi ollut tarjolla mielenkiintoinen näyttely - se esitteli nimittäin suomalaisia. Olisi kiinnostava tietää, mitä unkarilaiset meistä ajattelevat. Paljon puhuttua ja mainostettua yletöntä ystävällisyyttä sukulaiskansalta me emme ole täällä saaneet osaksemme.

Pyhä Tapanin päivä huipentui mahtavaan ilotulitukseen yhdeksältä illalla, auringon laskettua. Muualta Tonavan varrelta sammuivat valot, musiikki pauhasi ja näytös alkoi. Ilotulitteita ammuttiin koko edellä mainittujen siltojen välisen ainakin reilun puolen kilometrin pituiselta matkalta. Ilotulitteita ammuttiin sekä ylhäältä Gellert-kukkulalta, silloilta, rannoilta ja tulisuihkuja nousi suoraan Tonavastakin. Kaikkiaan esitys kesti 20 minuuttia ja mukana oli sellaisia elementtejä, joita ei ole ikinä ennen nähnyt. Eikä kyllä sellaista väenpaljouttakaan, joka oli esitystä katsomassa.

sunnuntai 16. elokuuta 2009

Tonava kaunoinen






Kirkonkellot hoitivat jälleen herätyksen tehokkaasti. Lähdimme tänään retkeilemään pohjoiseen päin, Tonavan yläjuoksulle. Tonavanmutkasta löytyy useita pieniä historiallisia kaupunkeja. Me suuntasimme tänään Szentendreen. Menimme kylään junalla ja tulimme pois laivalla.

Junamatka kesti 45 minuuttia ja maksoi 265 forinttia eli vähän reilun euron ( yhdeltä ). Matkaa taitettiin Budan puolella pitkin Tonavan vartta ja matkalla näkyi mm. Aquincumin siiviilikaupunki. Siviilikaupungissa asuivat ennen käsityöläiset, kauppiaat, papit ja muu legioonia seurannut siviiliväki. Nyt jäljellä ovat pelkät rauniot, jotka ennen ovat olleet huviloiden, verstaiden ja julkisten rakennusten perusteita.

Szentendren asemalta oli vain kivenheiton matka Vanhaan kaupunkiin. Tämä jokivarren kaupunki tunnetaan kirkoistaan, käsityöläisyhteisöistään ja lukuisista pienistä museoista ja gallerioista. Me emme käyneet muuta kun Marsipaanimuseossa ja muuten kuljeskelimme pitkin kapeita katuja ja Tonavan vartta, kiipesimme kirkkovuorelle ja kävimme syömässä italialaisessa ravintolassa.

Laiva takaisin Budapestiin lähti viideltä ja maksoi 1500 forinttia ( eli noin kuusi euroa per henki). Laivan lähtöä odotellessamme Pasi kävi vielä kahlailemassa Tonavassa. Muutama uimari oli uskaltautunut kylmään ja melko likaiseen veteen. Melojia oli paljon ja veneilijät ajelivat edestakaisin kovaa vauhtia.

Laivamatka oli raikas kokemus paahtavassa helteessä. Tunti kului mukavasti maisemia katsellen. Alkumatkasta rannat olivat reheviä, sitten oli joitain hienoja mökkejä, ohitettiin Szigetin festarisaari, muutamia hiiliproomuja ja päästiin Budapestin edustalle. Joelta käsin ihailtiin rantojen historiallisia rakennuksia. Kun jäimme pois Budan puolella niin rantaan oltiin pystyttämässä katsomoa 20. päivän Tapaninpäivän juhlallisuuksia ja lentokonekisaa varten.

Käveleskelimme vähän Budan puolella, menimme kuuluisan Ketjusillan yli, kävimme vielä syömässä ja sitten pimeyden jo laskeuduttua hotellin viileyteen nukkumaan.

Yhtä sirkusta






Aamulla heräsimme kello kuusi katolisen kirkon kelloihin. Ja ne eivät kutsu messuun lempeästi, vaan soivat yhtäjaksoisesti noin viiden minuutin ajan. Sillä soitannalla herättää kyllä kuolleetkin, elävistä puhumattakaan! Aamupalan jälkeen lähdimme pienelle aamukävelylle lähiympäristöön ja kävimme myös kirkon portailla kääntymässä. Nyt oli varmaan kyllä jo toinen kierros menossa, koska kirkossa ei ollut tungosta. Pappi joutui istuskelemaan aivan yksin rippikopissaan synnintunnustuksia odottamassa. Emmekä mekään menneet papin työtaakkaa lisäämään vaan jatkoimme matkaa ilman yhtään Ave Mariaa.

Viime reissulla kävimme Kaupunginpuistossa eläintarhassa ja tänään suuntasimme kirpputorille. Se järjestetään viikonloppuisin puiston laidalla ja paljon oli tänäänkin paikalisia myyjiä paikalla. Teimme muutamia hyviä löytöjä, kuten kunnon kirpparimeininkiin kuuluu. Tinkiminen tosin ei tuottanut tulosta....Helle jaksaa hemmotella lomalaisia edelleenkin ja auringon uuvuttamina istuimme kunnon tovin terassilla ja joimme litran kannullisen kotitekoista limsaa.

Limsasta virkistyneinä jatkoimme tallaamista Kaupunginpuiston toiselle laidalle ja kävimme varaamassa illaksi liput sirkukseen. Budapestin sirkus juhlii tänä vuonna satavuotista olemassaloaan ja luvassa on juhlashow! Kotimatkalla istahdimme italialaiseen ravintola Millenium da Pippon ( Hessu Hopon millenium?!?) terassille nauttimaan herkulliset pasta carbonarat ja rucola pitsat.

Sirkus esitys alkoi seitsemältä. Sirkus toimii sisätiloissa, läpi vuoden ja melkein joka päivä. Olisiko tämä syynä siihen, että katsomossa oli enemmän vapaita kuin varattuja paikkoja. Orkesteri kipusi paikalleen, valot himmenivät ja klovni aloitti esityksen. Unkarin sirkus osoittautuikin 4D-elokuvan veroiseksi kokemukseksi, jossa neljättä elementtiä edusti se, että myöhemin samainen klovni ruiskutti / suihkutti / purskutti vettä yleisöön ja leikki lumisotaa yleisön kanssa spagettia heittelemällä!

Klovnin jälkeen estradille asteli akrobaattiryhmä, joka antoi esimakua illan ohjelmistosta. Seuraavaksi lavan valtasivat flmenco-tanssija ja hevoset - kaksi vitivalkoista ja kaksi sysimustaa taitavine ratsastajineen. Hevosten esityksen jälkeen saimme nauttia jonglöörin taidokkaasta työskentelystä ja sen jälkeen pari-ilma-akrobatiasta. Ennen väliaikaa osallistuttiin vielä pellen edellä mainittuun ilotteluun ja ihmeteltiin notkeaa naista, joka seisoi tukien päällä käsillään ja väänsi itsensä uskomattomiin asentoihin.

Tauon aikana maneesin ja yleisön väliin oli pystytetty aita ja seuraavaksi esiintyi leijonankesyttäjä kolme uroksen ja kahden naaraan kanssa. Päätä kesyttäjä ei aivan työntänyt leijonankitaan, mutta kaikkea muuta kyllä. Yhtä hyvin koulutettuja kuin leijonat eivät olleet kahdeksan koiraa, jotka säntäilivät välillä melko holtittomasti paikasta toiseen. Henkeä sai pidätellä vielä tankoakrobaattien, naruakrobaatin, nuorallakävelijöiden ( nuorallapyöräilijöiden, -hyppelijöiden, - jonglaarijöiden) ja taitovoimistelijoiden kohdalla ja naurua puolestaan pidätellä vatsastapuhujan esityksen aikana. Kaikkiaan esitys kesti kolme tuntia ja sisälsi paljon ennennäkemätöntä!

lauantai 15. elokuuta 2009

Iloinen ilta Paprika-talossa





Tein tänään työt vauhdikkaasti loman siinnellessä mielessä ja sitten hyppäsinkin jo autoon ja ajelin lentokentälle. On se tie tullut tutuksi tämän kesän aikana! Perillä Budapestissä olin paikallista aikaa kuuden jälkeen illalla ( Suomessa kello tikittää tuntia enemmän). Pasi tuli minua vastaan ja lähdimme busseilemaan ja metroilemaan kohti hotellia.

Pasi on ainakin alkuviikoksi varannut kivan pienen hotellin, tunnelmaltaan aivan erilainen kuin viime käynnin huoneisto keskustasssa. Tämä hotelli Gloria on paljon kauempana keskustasta ja lähempänä lentokenttää. Tunnelma tullessa oli ehkä enemmän unkarilainen kuin viimeksi! Viimeksi ei oikein osannut sanoa, missä suurkaupungin sykkeessä ollaan. Täällä on maaseutumaisempaa ja olen nähnyt muutaman kissan ja kulkukoiran, jotka keskustan katukuvasta puuttuivat.

Heitimme tavarat huoneeseen ja lähdimme etsimään ruokapaikaa. Vaikka hotelli olikin lähempänä niin aikaa oli tuhraantunut sen verran, että kello kävi jo puoli yhdeksää. Ja meno Unkarin illassa parhaimmillaan! Kävelimme vain kadun yli näkyvään paikkaan, jonka ovella näytti seisoskelevan muutama ihminen ja edessä oli pari bussia.

Kävelimme kadulta pienen puutarhan läpi sisään ravintolaan ja astuimme suoraan sisään riehakkaaseen tunnelmaan. Solisti lauloi juuri "O sole mio"a ja yleisö mukana täysin rinnoin. Ravintolaan oli katettu pitkiä notkuvia pöytiä. Meille löytyi oma paikka keskilattian ulkopuolta kiertävistä looseista.

Huomasimme tulleemme sisään melkoiseen showhun. En tiedä oliko kyseessä kansanmusiikkiryhmä, mutta tahti oli hengästytävä. Bändi oli pelimannityylinen, mutta musiikki vaihtui oopperasta kansanlauluihin ja mukaan mahtui italialaista, espanjalaista ja venäläistä esitystä. Ja musiikin vaihtuessa tietenkin myös tanssijoiden puvut vaihtuivat. Välillä pöytäseurueet ottivat toisiaan käsistä kiinni ja lähtivät tanssimaan ympäri ravintolaa, välillä noustiin seisomaan ja laulettiin mukana pöydistä käsin, välillä kansantansijat hakivat muutaman mukaan lavalle. Sitten tunnelma vaihtui taas ikivihreisin ja alkoi paritanssin vuoro.

Me olimme tuskin saaneet syötyä, kun ilta loppui yhtä äkisti kuin tuntui alkaneenkin. Kymmeneltä soittajat laittoivat pillit pussiin, oli loppulaulun vuoro ja kaikki lähtivät pois. Valoja sammuteltiin, tarjoilijat alkoivat siivota juhlien jäänteitä ja me vain ainoina nökötimme pöydässä odotellen laskua. Sitä ei olisi kyllä pyytämättä tullut vaan olisimme hyvin voineet poistua virran mukana.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Pitkän päivän matka iltaan



Eilinen meni taas muuttoa viimeistellessä ja illalla kävimme syömässä pellillisen pitsaa italialaisessa ravintolassa. Olimme ensimmäisen yön uudessa osoitteessa ja hyvin nukutti. Aamulla söimme vielä aamupalan yhdessä ja sitten oli aika heittää hyvästit ja kiittää vierailusta! Yhdentoista maissa lähdimme ajelemaan kohti Losia. Losin läheisyydessä vallitseva ruuhka ja kaikki matkan varrella nähty verotti voimia sen verran, ettei puhtia Los Angelesin nähtävyyksiin oikein enää ollut. Jääköön tämän kaupungin katselu seuraavaan käyntiin. Tyydyimme kuvaamaan Hollywood-kirjaimia vain melko kaukaa.

Auton palauttaminen Dollarsiin sujui vaivattomasti - auto parkkiin, avaimet miehelle ja lentobussilla kentälle. Olimme tehneet lähtöselvityksen tähän koneseen jo eilen netissä, mutta jatkolennolle Pariisista Helsinkiin se ei ollut onnistunut. Eikä onnistunut kentälläkään, ei Air Francen tiskillä eikä muuten Pariisissakaan... Ehdimme vielä ennen lähtöä haukata viimeiset whopperit Burger Kingissä ja sitten matkaan.

Varaamillamme parhailla paikoilla istua törötti jo pariskunta, joka kuitenkin pitkin hampain joutui siirtymään omille paikoilleen. Me söimme lounaan ja sitten nukuimmekin lähes koko matkan Atlantin yli ja heräsimme vasta Englannin yllä aamupalalle. Sujuva matkanteko tyssäsi Pariisiin. Taas juoksimme hehtaarihallia luukulta toiselle neuvottuun suuntaan kunnes meille vihdoin sanotiin portilla, että kone on jo mennyt. Saimme pienen selvittelyn jälkeen liput kolmen tunnin kuluttua lähtevään Finnairin koneeseen ja patonkikupongin käteen.

Kentällä nukutti, Finnairin lennolla nukutti ja saapa nähdä nukuttaako kohta omassa sängyssä. Olimme Helsingissä Amerikan aikaa vuorokautta myöhemmin kuin olimme lähteneet. Pasin laukku oli ainoa, joka on jäänyt jatkamaan Pariisin lomaa... Paljon kiitoksia Sannalle, Mikolle, Akulle ja Eetulle loistavasta lomasta!

keskiviikko 22. heinäkuuta 2009

Simpukankerääjät





Meillä oli tänään kello herättämässä jo kuudelta, mutta siitä huolimatta emme olleet rannalla ennen aurinkoa. San Diegossa riittää rantaa kaikkiaan 70 mailia. Tänä aamuna oli tarkoitus lähteä etsimään simpukoita ja muita yön aikana rantaan ajautuneita aarteita. Aloitimme Del Marin Dog Beachiltä, mikä on surfaaville koirille tarkoitettu oma ranta! Yhtään koiraa ei ollut laudan kanssa meressä treenaamassa, muuten kyllä rannalla peuhaamassa. Ja aarteetkin tällä rannalla rajoittuivat koirien omiin tuotoksiin, joten siirryimme tallaamaan rantaviivaa aallonmurtajan toiselle puolelle Ocean Beachile.

Kovin hienoja simpukoita ei Tyynimeri tällä rannalla tarjoillut. Paikalla oli kyllä muitakin keräilijöitä sekä myös oikeita aarteenetsijöitä metallinpaljastimen kanssa. Myös aikaisia surfaajia oli aallokossa ja rannalta ja autoista alkoi heräillä erinäisiä yöpyjiä. Kallionkoloissa juoksenteli kymmenittäin eri kokoisia rapuja. Jatkoimme kulkua laiturille asti. Tällä rannalla sijaitsee maailman pisin betonilaituri, jolla on mittaa 1,971 jalkaa. Laiturin olivat miehittäneet enimmäkseen kiinalaiset kalastajat. Laiturin päässä sijaitseva kahvila ei ollut vielä auki, joten lähdimme syömään aamiaista rantabulevardin varrelle.

Aamiaisen jälkeen ajelimme Point Lomaan; niemenkärkeen jossa sijaitsee kansallispuisto, Cabrillon muistomerkki sekä vanha majakka. Point Lomaan ajettiin läpi sotilasalueen sekä valtavan kokoisen sotilaiden hautausmaan. Missä lie sodassa kaatuneita mahtoivat olla. Juan Rodriguez Cabrillo oli ensimmäinen eurooppalainen, joka astui nykyisten Yhdysvaltojen maankamaralle täällä San Diegossa, 50 vuotta sen jälkeen kun Columbus oli löytänyt Amerikan mantereen. Alunperin Cabrillo nimesi San Diegon San Migueliksi.

Point Loman kärjestä oli mahdollisuus tähyillä valaita. Vastaan tulleet puutarhurit kuitenkin kehottivat meitä palaamaan asiaan tammikuussa, silloin valaatkin jälleen rantautuisivat tänne. Laiturilta näkemäni eväkäs ei sekään siis ollut valas. Ainoa rantaviivan tuntumassa näkemämme liikkuva kohde oli sukellusvene. Vanha majakka vaikutti kiehtovalta asuinpaikalta ja jälleen kerran heitin ilmoille toiveen, että Pasi alkaisi majakanvartijaksi ja voisimme muuttaa jollekin pienelle luodolle.

Kävimme vielä kerran pörräämässä National-autovuokraamossa, tällä kertaa hakemassa Mustangiin unohtuneita cd:tä. Sitten tuliaiskaupan ja lounaan kautta kotiin. Kotona helle oli uuvuttanut muun väen ja me liityimme päiväunilaisten joukkoon. Illalla muutto jatkui. Sillä aikaa kun Pasi ja Mikko lähtivät telkkariostoksille, me kävimme Sannan kanssa ostamassa ainekset herkkuillaliseen. Viimeinen ilta tässä osoiteessa ja grillasimme altaalla. Alkupalaksi katkarapuja, sitten naudanpihvit ja salaatit ja päälle vielä tiramisua.

Hui hai!



Tämä päivä meni melkein muuttohommissa. Me menimme Sannan ja poikien kanssa uuteen osoitteeseen heti aamusta ja ruksailimme ylös kaikki 146 laatikkoa sitä mukaa kun miehet purkivat niitä kontista. Kaikki näytti tulleen ehjänä perille. Vaikka miehet kantoivat tavaroita paikoilleen, kasasivat huonekaluja ja purkivat laatikoita niin samaa hommaa riitti vielä heidän lähdettyäänkin. Kun se kävi liian kuumaksi ja uuvuttavaksi niin lähdimme jugurttipaikan kautta altaalle uimaan.

Illalla lähdimme SeaWorldiin katsomaan rokkaavaa valasta ja muita meren ihmeitä. Tässäkin paikassa riittäisi nähtävää moneksi kerraksi, mutta nyt ehdimme kiertää Wild Arcticilla naparetkeilijän mukana, ihmetellä pingviinien elämää melkein aidossa ympäristössä, käydä kävelemässä haialtaassa, katsella 4D-elokuvan, kastua tukkijoella ja sitten tietenkin katsoa Shamun ja kolmen muun valaan rock shown. Ilta huipentui ilotulitukseen.

tiistai 21. heinäkuuta 2009

Elämyksiä maalla ja merellä



Aamulla lähdimme ajelemaan rannikkoa pohjoiseen päin. Kyykkypyörän kyydissä istuminen käy kyllä kuntoilusta, mutta mukavampaa kyydissä on hikoilla kuin huhkia salilla! Välillä pysähtelimme katsomaan hienoja rantoja tai juomaan kupillisen espressoa. Iltapäivällä meillä oli muun porukan kanssa treffit Orfila Vineyardsilla. Tämän vuoden sato korjataan vasta elokuun lopussa, mutta maisteltavaa riitti nytkin. Osallistuimme myös kierrokselle ympäri tilaa.



Viininmaistelun jälkeen suuntasimme surffaamaan Carlsbadin rannalle. Mikko ja Pasi vuokrasivat tunniksi laudat ja yrittivät kovasti opetella lajin saloja. Toisenkin tunnin saattaa vielä tarvita, ennen kuin homma on täydellisesti hallussa.... Vauhtia ja vaarallisia tilanteta riitti nytkin, enemmän kyllä ehkä aallon alla kuin aallon harjalla. Illalla oli taas mukava pulikoida altaalla ja grillata kanankoipia.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Melkein Meksikossa

Kun se moottoripyörä nyt kerran on käytössä, niin hyppäsimme Pasin kanssa aamulla selkään ja lähdimme ajelemaan kohti Meksikon rajaa. Tämän pyörän kyydissä ei ole ihan yhtä mukava matkustaa kyytiläisenä kuin Mikon Monsterilla. Matka kuitenkin sujui vauhdikkaasti eikä tarvinut körötellä jonoissa eikä hikoilla ruuhkissa. Aamupäivän vietimme Las Americas ostosparatiisissa ja kävimme siellä myös syömässä hyvää aasialaista ruokaa.

Seuraavaksi suuntasimme rannalle, tällä kertaa katsastettavana Imperial Beach. Tänne oli hakeutunut ennätysmäärä muutakin porukkaa. Rantakatu oli kokonaan suljettu liikenteeltä ja sen olivat vallanneet myyntikojut. Rannalla rakennettiin kilpaa hiekkalinnoja - menossa oli U.S. Open Sandcastle. Komeat rakennelmat tosin olivat niin lähellä rantaa että veden alkaessa nousta ne olivat vaarana kadota saman tien. Vaikka tänään ei pyöräillessä tullutkaan hiki - melkein päinvastoin - niin illalla saattoi huomata auringon tarttuneen. Toppi ja sortsit päällä pyörällä ajellessa hankkii takuurusketuksen!

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

San Diegon sankarit




Eilinen meni pelkästään ajellessa Las Vegasista takaisin San Diegoon. Koko reissulla kertyi maileja mittariin 1543 eli kilometreinä noin 2500. Ja joka maili oli kyllä kokemisen ja näkemisen arvoinen!

Tänä aamuna lähdimme Sannan ja Pasin kanssa jo puoli kasin maissa lenkille Miramar-järven ympäri. Emme olleet kuitenkaan suinkaan ensimmäiset lauantaiaamun aktiiviset, vaan järven ympäri oli jo juoksukilpailut menossa, kun soluttauduimme joukkoon. Lenkin jälkeen Pasi ja Mikko lähtivät vuokraamaan Pasille omaa Ducatia ja sitten niillä päiväksi ajelemaan. Päivän reissu venyi kyllä ainakin pyörän vuokran osalta paljon aiottua pidemmäksi, koska eivät ehtineet palauttamaan pyörää sovitusti tänään kello 18 mennessä. Seuraavan kerran vuokraamo on auki vasta tiistaina. Pasi ja Mikko olivat suunnanneet aavikolle ajelemaan ja ilma oli ollut sietämättömän kuuma ja ajaminen välillä mahdotonta!

Me muut lähdimme tutustumaan San Diegon eläintarhaan. Vaikka pojat olivat käyneet siellä jo kerran, niin nähtävää riitti meille kaikille ja monta eläintä jäi vielä näkemättäkin. Tänään Aku halusi nähdä krokotiileja ja kotkia. Kun oli aikamme kierrelty eläintarhaa niin hyppäsimme köysiratavaunuun ja huristelimme sillä takaisin eläintarhan portille. Ja sitten kotiin uimaan ja harjoittelemaan sukeltelua.

Uimisesta virkistyneinä lähdimme Sannan kanssa vielä hemmoteltaviksi manikyyriin ja pedikyyriin. Pojat jaksoivat hienosti odottaa ja lukea Aku Ankkoja kun me istuimme hierovissa tuoleissa ja yksi thaimaalainen viilasi varpaan kynsiä ja toinen lakkasi sormenkynsiä. Illalla ehdimme vielä syödä tortillatkin ennen kuin uupuneet matkamiehet kotiutuivat hurjalta reissultaan.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Ei lämmin luita riko



Aamulla heräsimme kello kahdeksan ovelta kuuluvaan koputukseen – sieltä tuli tilaamamme herkkuaamiainen! Nautimme aamiaisen ikkunan ääressä jälleen näkymiä ihastellen ja sitten suuntasimme altaalle. Tällä kertaa menimme kahdeksannen kerroksen perhealtaalle. Fahrenheiteja oli nyt jo 116 eli 47 Celciusta ja se oli minulle liikaa. En pystynyt kauaa olemaan altaalla, mutta Pasi sen sijaan hankki tänään itselleen vuosisadan rusketuksen, joka taatusti kestää ensi kesään asti!

Iltapäivällä lähdimme käymään 30 mailin päässä James Bondille tutuissa maisemissa Hoover Damin padolla. Ilmastoidussa autossa istuminen on tällä kelillä juhlaa mutta tuskan hiki tulee kun autonovea vähänkin raottaa. Padolla autojono mateli niin hiljaa, että minä hyppäsin välillä ulos kuvaamaan. Sillä aikaa kun minä hankin itselleni lähes lämpöhalvauksen niin Pasi hankki lähes sakot kun pyrki tien laitaan parkkiin minua odottelemaan. Poliiseja, seriffejä ja muita security-miehiä täällä riittää joka kulmalle päivystämään.


Reissun jälkeen kävimme taas altaalla ja sitten kuntoilimme hotellissa. Vaikka emme ehtineetkään kuntosalille niin kilometrejä kertyi pelkästään hissiltä toiselle tallatessa. Illalla lähdimme taas ajelemaan ja kävelemään valomereen ja piipahdimme Hard Rock Cafessa.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Viva Las Vegas



Aamun valjetessa oli aika alkaa tutkailla ikkunasta ja kartasta, mihin sitä oikein oli yön pimeydessä tultu. Olimme majoittuneet Kanabin kaupunkiin, Utahiin. Kanabi sijaitsee 4,950 jalan korkeudessa merenpinnasta eli noin 1,5 kilometriä. Asukkaita täällä on melkein samanverran kuin korkeutta, 4492 ja pääelinkeino on turismi. Kanen kunnassa sijatsevat Zion kansallispuisto, Bryce Canyonin kansallispuisto, Lake Powell, pohjoisosa Grand Canyonista ( the North Rim of the Grand Canyon) ja Grand Staircase-Escalanten kansallinen muistomerkki. Paiuten kielellä ”Kanab” tarkoittaa ”raitojen paikkaa” eli niitä täällä ilmeisesti kasvaa. Myös intiaanien muinaiset kivitaideteokset ovat paikan valttikortti. Esitteen mukaan Kanab tunnetaan ”Pikku Hollywoodina” täällä filmattujen satojen elokuvien mukaan. Yhtään niistä ei tosin ole mainittu nimeltä...

Kello on Utahissa tunnin enemmän kuin Arizonassa eli vaikka heräsimme normaaliin aikaan niin oli jo kiire aamupalalle. Aamupala tarjoiltiin Sun-n-Sandin respassa ja söimme sen hyväntuulisen Wayne-isännän röhkiessä iloisesti tiskillä. Koska matkaa Vegasiin oli vielä jäljelä niin emme jääneet tutustumaan kaupunkiin tarkemmin vaan lähdimme saman tien reissuun. Vain hetken verran ajeltuamme näimme kyltin ”Coral Pink Sand Dunes” ja päätimme käydä katsastamassa dyynit. Varsinaiseen Coral Pink Sand dyynien puistoon olisi ollut matkaa highwayltä 12 mailia, joten emme viitsineetkään poiketa sinne asti vaan pysähdyimme tien varteen vähän tallustelemaan hiekalle. Dyynejä ympäröivät punaiset kalliot ja hiekkaa piti paikallaan kitukasvuiset katajat ja männyt. Joitain papanoitakin hiekalla näkyi, lienekö jackalope loikkinut täällä yö aikaan.

Taas vähän aikaa ajeltuamme törmäsinne kylttiin Amerikan alkuperäisasukkaiden alueesta ja pysähdyimme muiden turistien kanssa kuvaamaan niityllä laiduntavia puhveleita. Puhvelit olivat kyllä kaukana mutta vahva ominaistuoksu tuntui tielle asti. Ei puhveleita taida täällä enää vapaana laiduntaa. Kohta matkan jatkuessa näimme hevosen sidottuna tien varteen ja karjapaimenen näköisen miehen korjaamassa aitaa. Niitä täällä siis edelleen oikeasti on!


Seuraavaksi matkantekomme ”katkaisi” saapuminen Zionin kansallipuistoon. Valitsemamme tie Vegasiin kulki sen kautta ja jouduimme maksamaan tästä osuudesta 25 dollarin pääsymaksun. Vaikka matka kansallipuiston läpi oli hidas niin se kannatti. Reitti oli upea ja maisemat vaihtelevat. ”Zion” merkitsee hepreaksi pakopaikkaa. Kansallispuiston läpi virtaa Virgen River, mikä tuo paikkaan vihreyttä. Välillä ajellaan läpi punaisten hiekkakivikallioden, välillä alitetaan tunnelin kautta mutakivikalliota, välillä ihastellaan joenvartta ja putouksia ja välillä on täyttä aavikkoa. Myös lämpötila puiston eri osissa voi vaihdella nopeasti

Kansallispuiston reunalla kasvoi liljoja ja haapoja ja eli lukuisia lintuja, mm. kotkia sekä hirviä. Kanjonissa olisi voinut törmätä vuorileijonaan, kilpikonnaan, lepakkoon tai skorpioniin. Joella kurnuttavat sammakot ja sirkuttavat kolibrit ja siellä kasvaa puuvillaa ja monia kukkia. Me emme kyllä törmänneet joen varrella käydessämme muuhun kuin yhteen luurangon kappaleeseen.


Las Vegasia lähestyessä pilvenpiirtäjät alkoivat näkyä jo monen mailin päähän ja ensimmäisenä vastaan tulivat valtavat sähkölaitokset, joita tarvitaan kaupungin valaisemiseen. Poikkesimme kaupunkiin saapuessamme katsomassa suurta outlet ostoskeskusta, mutta helle oli taas sellainen, että hotellin uima-allas alkoi pian kutsua. Pasi oli aamulla motellissa löytänyt netistä Las Vegasin parhaalta paikalta huippuhotellin ja sieltä pilkkahintaisen huoneen hulppealla näköalalla yli kaupungin. Hotellimme oli helppo paikallistaa heti kaupunkiin saapuessamme, koska ”Stratospheren” torni ulottuu 1149 jalan korkeuteen ja on siten koko Vegasin maamerkki. Torni on korkeampi kuin esimerkiksi Eiffel-torni.

Stratosphere on casino-hotelli ja jo sisääntulo oli vaikuttava – astuimme suoraan valtavaan pelihalliin, jossa oli valinnanvaraa 1000 pelikoneen ja sadan pelipöydän joukosta. Huoneemme oli meitä odottamassa 25-kerroksisen hotellin 21 kerroksessa ja näkymä oli luvatunlainen. Heti ensimmäiseksi suunnistimme ylimmän kerroksen katolle, josta löytyi ”Beach Club 25th”, aikuisille tarkoitettu K-21 allasosasto ja kattoterassi baareineen. Uima-altaassa oli mahtava lekotella kelluvilla matoilla.

Uima-altaan sulkeutuessa kuuden aikaan oli aika alkaa sonnustautumaan Las Vegasin yöhön. Ensin kävimme tuhlaamassa muutaman dollarin peleihin, sitten syömässä ja ihmettelemässä valtavan kokoista hotellia kauppoineen, ravintoloineen, kylpyläosastoineen ja kuntosaleineen. Auringonlaskiessa lähdimme tornin huipulle katsomaan näkymiä ja valojen syttymistä kaupunkiin. Tornin huipulla on myös huippuravintola seka kolme hurjaa laitetta: 4G voimalla ylöspäin ampuva raketti, taivaalla reunan ulkopuolella pyörivä karuselli sekä eteenpäin syöksyvä sukkula. Minä olisin jo ollut laitteissa pyörimässä, muta onneksi Pasi on mukana muistuttamassa, että vatsassa ei välttämättä tykätä 4G voimista!

Huipulta laskeuduimme takaisin maan pinnalle ja lähdimme vielä autoilemman pitkin pääkatua ja hämmästelemään sen varrella olevia rakennuksia. Täältä löytyvät ainakin Eiffel-torni, Vapaudenpatsas, Luxorin palatsi ja pyramidi, sfinskit, Disney-linna, merirosvolaivat ja Ateenan ja Rooman temppelit. Yöllä ihailimme vielä samoja maisemia huoneemme ikkunasta.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Grand Canyon



Aamulla heräsimme normaalisti seitsemän aikaan. Pasi luuli, ettei aurinko ole vielä noussut, niin tehokkaat olivat parhaan huoneen pimennysverhot. Suihkun jälkeen suuntasimme aamupalalle respaan, jossa oli vohvelipannu kuumana. Eilen illalla huoneessa karttaa tarkemmin tutkiessa oli selvinnyt, että kuuluisa Amerikan halki menevä Route 66 sivuaa myös Flagstaffia. Katselemaan siis sitä ja historiaa huokuvaa keskustaa. Historiallinen ei tosin meikäläisten näkökulmasta näytä kovinkaan vanhalta. Ennen yhtätoista käänsimme Dodgen keulan kohti Grand Canyonia.Itse Flagstaffikin sijaitsi jo kuudentuhannen jalan korkeudessa ja raikas vuoristoilma yhdistettynä paahtavaan aurinkoon pani huohottamaan pienenkin reissun jälkeen. Grand Canyonille mennessä näimme taas aivan uudenlaista maisemaa. Tie kulki läpi Coconicon kansallismetsän, joka ympäröi Flagstaffia. Korkeuseroa metsästä löytyy 2600 jalasta aina 12,633 jalkaan ja metsätyyppi vaihtelee aavikon kaktuksista alppien tundraan ja väliin mahtuu koivikkoa ja männikköä. Ainakin kolmenlaisia sarvipäitä voi täällä hyppiä liikennemerkkejen mukaan auton eteen, mutta ei nähty kuin yksi pellolla.

Vähän ennen Grand Canyonia maisema muuttui taas, nyt preeriamaiseksi. Kävimme pikku pätkän soratielläkin hiekkaa pöllyyttämässä ja hevosia väistelemässä. Täältä löytyi myös intiaanikylä ja Kivisten ja Sorasten koti, Flinstone. Minulle selvisi myös että jackalope on kuin onkin oikea eläin ja näin sellaisen täytettynä. Söimme lounasta ja jatkoimme matkaa.

Grand Canyon on itse asiassa valtavan kokoinen kansallispuisto. Lippuja ei myyty kuin pienimmillään seitsemäksi päiväksi ja vähintään viikko olisi kyllä alueeseen tutustumiseen tarvittukin. Grand Canyonille menee myös rautatie tai näkymiin voi tutustua helikopterista käsin. Alhaalla virtaavaalle Colorado Riverille olisi mahdollista mennä meloen. Alas kanjoniin menee patikkareittejä tai sinne pääse muulilla. Kansallispuistossa on useampi leirintäalue, mutta myös hotelli- ja mökkimajoitusta. Täältä löytyy kauppoja, kahviloita, ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä. Grand Canyon on 446 km pitkä, 29 km leveä ja 1,6 km syvä. Näkymä oli henkeä salpaava kun vihdoin itse kanjoni avautui eteen. Kävimme katselemassa Canyonia useammasta eri näkökulmasta eri paikoista.

Illan koitteessa lähdimme laskettelemaan alaspäin. Minä ajelin pimeän tuloon asti. Välillä tie kulki taas tasaisesti peltojen keskellä ja välillä jouiduin kurvailemaan vuoristossa. Auringon alkaessa laskea saavuimme Lake Powelle. Olimme suunnitelleet yöpyvämme täällä, mutta yhtä lukuunottamatta kaikki motellit olivat varattuja ja hinnat pilvissä. Haukkasimme hampurilaiset ja Pasi jatkoi ajamista silmät sikkarassa vielä 70 mailia seuraavaan kylään asti. Pari motellia oli täälläkin täynnä, mutta sitten menimme räikeän näköiseen neonvaloissa vilkkuvaan paikkaan. Siellä riitti tilaa, hinta oli kohdallaan, isäntäpariskunta ystävällinen ja huone siisti. Tänne nukahdimme tänään.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Arizonan auringon alla


Pakkasimme Pasin kanssa laukkuihin muutaman päivän tarvikkeet ja otimme aamulla suunnan itään, kohti Phoenixia. Tämän päivän määränpäänä oli Black Canyon City, vähän Phoenixin yläpuolella, matkaa 500 mailia. Ensimmäisen kerran pysähdyimme tankkaamaan 16 gallonaa bensaa jo heti San Diegossa ja sitten tunnin ajeltuamme koukkasimme pois ajamaltamme 8 tieltä ”Historic route 80 John Finn Routelle”. Löysimme tien varrelta sopivan aamiaispaikan ”La Postan”, jossa selvisi Johnn Finnin olleen jonkin sortin sotasankari. Tie mutkitteli Meksikon rajan tuntumassa. Alussa tietä reunustaneet kivikkoiset maisemat vaihtuivat nyt aavikoksi ja suuriksi kaktuksiksi.

Koko matkan aikana ei voinut kuin ihmetellä alati vaihtuvia maisemia. Välillä näkyi silmänkantamattomiin suoraa tietä, hiekkaa ja edellä mainittuja kaktuksia. Sitten ajeltiin taas jylhien vuorien välissä kiemurtelevaa tietä ensin ylös ja kohta mutkitellen alas. Välillä oli vihreää laidunmaata ja sitten tultiin keskelle kanjoneita. Välillä vaihdoimme kuskia ja matka taittui mukavasti. Arizonan puolelle tultaessa helle vain yltyi. Yhdellä levähdyspaikalla tuli tähän astisen matkan lämpöennätys – 110 Fahrenheitia. Juotavaa kului mutta vessataukoja ei paljon tarvinnut pitää. Levähdyspaikalla varoiteltiin käärmeistä ja hämähäkeistä.

Phoenixin ohi ajeltiin suoraan ja nähtin vain ohi vilahtavat pilvenpiirtäjät. Sitten moottoritien reunassa vilahti huvipuisto ja päätimme käydä katsastamassa sen, vaikka paluu takaisin vaatikin useamman mutkan matkaan. Huvipuistossa olisi päässyt pelaamaan minigolfia elämysradalle, mutta ilma oli liian uuvuttava pieneenkin aktiviteettiin. Sen sijaan päätimme käydä läheisessä vesipuistossa pulikoimassa. Harmiksemme kun kurvasimme kuudelta vesipuiston eteen se oli juuri suljettu muuta kuin kausikorttilaisilta. Katsoimme siis kieli pitkällä hiki valuen vesiliukumäkiä ja jatkoimme matkaa.

Black Canyon Cityssä ( joka oli melko pieni city; baari ja kaksi kauppaa) alkoi jo nälkä kurnia joskus päivällä Taco Bellessä nautittujen salaattien ja tortillojen jälkeen. Baari ei kuitenkaan houkutellut, joten ostimme vain kaupasta evästä ja jatkoimme matkaa. Olimme aivan oikealla hetkellä ”Sunset”- näköalapaikan kohdalla ja kaarsimme katsomaan, kun aurinko tipahti vuorten taakse.

Sitten pimeydessä Flagstaffiin ja majapaikkaa etsimään. Flagstaffin mainostettiin olevan erityinen paikka, sekoitus modernia elämää ja villin lännen kaikuja päiviltä jolloin sitä asuttivat uudisraivaajat ja radan rakentajat. Täällä voi myös nauttia puhtaasta vuoristoilmasta, kohoaahan metsäinen San Francisco Peaks 12,633 jalan / 3,851 metrin korkeuteen. Flagstaffin ympäristöstä löytyy myös intiaanireservaatteja. Me löysimme kuitenkin majapaikaksemme Canyon Inn Motelin, jonka kuulema paras huonekin sattui vielä olemaan vapaana. Tänne oli hyvä pötkähtää ja jatkaa reissua huomenna.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Palomar 95 Fahrenheitia



Tänään otimme suunnan noin 50 mailia sisämaahan päin, Palomar vuorelle. Palomarelle johtava tie kulki halki intiaanireservaattien (emme jääneet pelaamaan; säästetään rahat Las Vegasiin), appelsiinitarhojen ( poimimme muutaman appelsiinin matkaevääksi) ja karjalaidunten. Sitä mukaa kun matka eteni niin ilma vaan kuumeni. San Diegon mukavan lämpimästä 80 Fehrenheitista siirryttiin pikkuhiljaa lähemmäs 100. Pyörän mittari taisi parhaillaan näyttää 105 astetta! Matkan varrelle pysähtelimme muutaman kerran ihailemaan maisemia, tankkaamaan sekä ihmisiä että kulkuneuvoja ja napsimaan valokuvia.

Huipulta ei ole suunta kuin alaspäin ja paluumatkalla pyrimme uimaan Henshawn järvelle, sinne kuitenkaan pääsemättä. Seuraava pysähdys oli Julian kylä keskellä aavikkoa. Julian on säilynyt / säilytetty varsin alkuperäissä asussaan ja muistutti lännen filmien lavasteita. Julianissa vaihdoimme kulkuneuvoja ja oli mukava hypätä vaihteeksi moottoripyörän selkään. Ajelu sujuu täällä varusteiden puolesta helposti - ei muuta kuin kypärä päähän ja menoksi. Paleltumaan ei sortseissa ja topissa päässyt, palamaan kyllä.

Reissuun meni koko päivä ja kun vihdoin kotiuduimme, nousi uima-allas taas arvoonsa. Oli mahtava pulahtaa hikisen ajomatkan jälkeen altaaseen vilvoittelemaan!

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Merileijonat rannalla




Sanna ja Mikko hurauttivat aamulla Ducatilla matkaan ja me lähdimme poikien kanssa autolla perässä. Aluksi kävimme koko porukalla Old Townissa pyörähtämässä. Sitten miehet lähtivät lentotukialukseen tutustumaan ja me Sannan kanssa viettämään leppoisaa päivää Seaport Villageen sillan kupeeseen. Seaport Villagessa kiertelimme pikku putiikkeja, kävimme syömässä ja ihastelimme komeita näkymiä merelle ja Coronadoon.

Kun koko porukka oli taas kasassa niin lähdimme etsimään ( ja löysimme helposti) kaasulamppu kaupunginosassa sijatsevaa Hard Rock Cafeta. Piti ostaa hupparit matkamuistoksi ettei tule kylmä Las Vegasissa... Sanna ja Mikko ottivat taas pyörän alleen ja suuntasivat Ocean Beachille ja me muut hurautimme hampurilaisbaarin kautta samaan paikkaan. Teimme leirin aallonmurtajan viereen ja sitten vaan aallokkoon. Melkoisia vaahtopäitä tällä rannalla olikin, mutta myös melko paljon levää. Uintireissun päätteeksi huomasimme, ettei leirimme ollutkaan kovin hyvin vartioitu, koska Akun uudet sandaalit olivat hävinneet!

Lähdimme poikien kanssa vielä katsomaan merileijonia La Jollaan päin. Merileijonat lököttelivät tyytyväisinä rannalla ja välillä kävivät sukeltelemassa. Merileijonia katsellessamme aurinko alkoi laskea ja hupsahti nopeasti mereen. Autoilmme pimeässä kotiin (kiinni olevan) kauppakeskuksen kautta.

Auringonlaskun ajelijat


Aamu alkoi reippaasti aamu-uinnilla kello 7 ja sen jälkeen suuntasimme aamiaiselle Denny´s: iin. Kananmunien, pekonin ja vaahterasiirapilla kuorrutettujen pannukakkujen voimalla oli hyvä lähteä uuteen päivään. Aamupäivä meni ajellessa ja etsiessä Sannalle kypärää. Pasi ajeli moottoripyörällä ja me muut autolla. Jossain vaiheessa Eetulla alkoi hampurilaishammasta kolottaa niin pahasti että desibelit takapenkillä nousivat kattoon ja oli pakko kurvata ensimmäiseen vastaantulevaan baariin, joka sattui olemaan Angelo´s Burgers.

Angelo tarjoili runsaita ja maittavia hampurilaisia. Minä söin päivän teemaan ( Monsterilla ajelu) liittyen Monster Bacon Burgerin ja join Akun avustamana ison mansikkapirtelön. Ruokatauon jälkeen sopiva kypäräkin löytyi Esconidosta. Nyt kun oli kaksi kypärää niin me jäimme poikien kanssa rannalle etsimään aarteita ja Pasi ja Sanna lähtivät heittämään pikku lenkin pyörällä. Sitten vaihdettiin osia ja Sanna pakkasi pojat autoon ja lähti ruuhkan keskelle pyrkimään kotia kohti. Me lähdimme Pasin kanssa ajelemman upeaa "Coast 101:stä" etelään päin.

Rannikko näytti, jos mahdollista, pyörän päältä katseltuna vielä upeammalta kuin auton ikkunasta. Tie kulki pitkin rantaa ja eteen avautui toinen toistaan upeampia rantamaisemia, joille jokaiselle olisi tehnyt mieli jäädä vaikka asumaan tai ainakin uimaan! Emme tienneet Sannan seisovan ruuhkassa vaan ajattelimme meitä ehkä jo odotettavan seuraavassa etapissa, joten pistimme vauhtia ja lähdimme kaasuttelemman moottoritietä pitkin La Jollaan. Motarilla pääsi kätevästi pujottelemaan pitkienkin jonojen ohi ja matka taittui nopeasti.

La Jollassa odottelimme autoporukkaa, joka oli noukkinut myös Mikon mukaan ja käynyt ostamassa säkillisen halkoja. Polttopuiden, eväiden ja rantakamppeiden kanssa suuntasimme hiekkarannalle odottamaan auringonlaskua. Miehet kävivät vielä uimassa ja sitten aloimme grillata nakkeja hodareiden täytteeksi. Naapuri oli jo virittänyt tulet eikä meiltä puuttunut muuta kuin kunnon makkarakepit. Grillivartaiden päässä makkaroita heilutellessa meinasi makkaroiden lisäksi paistua kädetkin.

Kunnon leirin rannalle pystyttänyt perhe huomasi ahdinkomme ja avasi kaasugrillinsä auliisti käyttöömme. Niin lämpenivät makkarat ja sämpylät ja nuotiolla kärvennettäviksi jäivät enää vaahtokarkit. Aurinko alkoi laskea ja hengenpelastajat kotiutua, mutta sinnikkäimmät uimarit ja surffarit jäivät vielä jatkaman harrastusta. Auringon laskiessa myös delfiinit ilmaantuivat näkyviin, aivan rannan tuntumaan ja lähelle uimareita!

Auringon laskettua tulikin nopeasti säkkipimeää ja oli aika aloittaa kotimatka. Moottoripyörän selässä ei vieläkään päätä palellut. "Oikoreitin" ansiosta olimme vauhdikkaasta menosta huolimatta kotona vasta juuri autoilijoiden jälkeen :)


perjantai 10. heinäkuuta 2009

Silver Strand Beach




Aamupalan jälkeen nautimme vielä aamukahvit/kaakaot uima-altaalla. Tämän päivän retkikohde oli Coronado, kapea saari San Diegon kupeessa. Coronadon rantoja mainostetaan koko Californian parhaina. Itse asiassa koko saari on yhtä rantaa, koska on niin kapea että kummaltakin puolelta näkyy meri. Me valitsimme ulommaisen puolen parempien aaltojen toivossa ja niitä myös saimme. Vesi oli muka niin kylmää, että Pasi oli ainoa joka uskaltautui laudalla merelle. Muut tyytyivät hiekkalinnojen rakenteluun rannassa.

Leppoisan rantapäivän päätteeksi menimme vielä uima-altaalle huuhtelemaan suolat ja hiekat pois ja grillaamaan hodareita. Pari päivää on nyt karistettu (olematonta) matkaväsymystä pois ja laadittu suunnitelmia seuraaville päiville ( viikoille). Nähtävää on paljon, mutta onneksi on aikaakin!



torstai 9. heinäkuuta 2009

Mustangilla merenrantaan


Puoli kahdeksalta aamulla oli nukuttu tarpeeksi. Mikko on meistä ainoa ei-lomalainen, joka joutui siis lähtemään töihin ja valitsi kulkupelikseen Ducatin. Me muut lähdimme aamupalan jälkeen sovittelemaan itseämme avoautoon. Kovasta yrityksestä huolimatta kyytiin ei millään mahtunut kolmea aikuista ja kahta turvaistuinta lapsineen, tai ainakaan kaikille ei riittänyt turvavöitä. Jouduimme siis lopulta lähtemään reissuun Mustangilla ja Dodgella.

Ensin kävimme etsiskelemässä tietokonekaupasta jakajaa tietokoneisiin ja vakuutusyhtiöstä paikallista ajolupaa Pasille. Kumpaakaan ei kuitenkaan tällä reissulla irronnut. Sen sijaan Yoghurt Heavenissa nautimme taivaalliset jugurttiannokset välipalaksi ennen rannalle lähtöä. Loma tuntui todella californiamaiselta kun sitten tukka hulmuten lähdimme laskettelemaan kohti Tyynen valtameren rantaa.

La Jollan rannalle oli muutama muukin tulija ja autoille piti kotvan verran etsiskellä parkkipaikkaa. Aurinko porotti rannalla sen verran kuumasti että nekin, jotka eivät uskoneet aurinkorasvoja tarvitsevansa saivat illalla tunnustella kuumottavia paikkoja. Onneksi Aku oli jo aamulla tarjoutunut laittamaan minulle aurinkorasvaa selkään!

Sanna oli pakannut mukaan rannalle hienot eväät ja niiden nauttimisen jälkeen syöksyimme aallokkoon kokeilemaan kukin vuorollamme Akun surffilautaa. Lauta kulki, kuten myös kello ja neljän maissa oli aika pakata kamppeet ja suunnata Audi-liikkeeseen hakemaan uutta autoa. Tänään oli siis myös aika palauttaa Mustangi, joten meidän osaltamme se riemu jäi yhteen päivään.